Kiitos äidinkielestä, Nikolai I

Pakkosuomea kouluissa vastustettiin aikoinaan kovin sanankääntein. Tarvitseeko suomea muka opettaa?
Ja kummallinen on se sivistynyt ihminen, joka sitä edes haluaisi osata puhua.


Harva tietää, että meillä on kiittäminen suomen kielen nykyisestä asemasta myös Venäjän tsaari Nikolai I:stä. Kun valta vaihtui, kielipolitiikkamme joutui hallitsijoiden poliittiseksi pelinappulaksi. Voittajaksi selviytyi piskuinen äidinkielemme.
  Kuvitellaan aluksi, että suomen puhuminen kouluissa olisi kielletty. Sallittua olisi puhua vain ruotsia ja latinaa. Näin oli 1600 - 1800 -luvuilla, Ruotsin vallan aikaan.Muita kieliä kyllä opiskeltiin: hepraa, kreikkaa, latinaa, ranskaa, saksaa, venäjää ja ruotsia. Njet finska.
  Suomea pidettiin rahvaan kielenä, ja sellaiseksi moni sen halusi jättää. Suomeksi ei ollut kirjallisuutta, näytelmiä, oppikirjoja, suomen kielioppia, sitä ei opetettu kouluissa, sitä ei saanut puhua kouluissa, virka-asioissa sitä ei voinut käyttää.
  Siitä, kun suomen kieli hyväksyttiin koulun oppiaineeksi ja opetus aloitettiin, tulee kuluneeksi huomenna 170 vuotta. On aika kiittää niitä, jotka edesauttoivat kielemme asemaa.

TARINAMME ALKUUN kaksi perusasiaa: 1. Lähes kaikki merkittävä tapahtui näinä aikoina Turussa. 2. Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta Venäjän vallan alle 1809. Tällä oli iso merkitys kuviossa.
  Nyt voimme alkaa.
  1800-luvun alkuun asti, Ruotsin vallan aikana, suomen puhuminen kouluissa oli kielletty. Suomen opetusta kouluissa ja yliopistoissa vastustettiin yllättävän vimmaisesti. Suomea pidettiin mitättömänä kielenä.
  Ensimmäisiä suomen kielen aseman parantamista vaatineita olivat fennofiilit, Turun romantikot 1800-luvun alussa. Adolf Ivar Arwidsson, Eerik Kustaa Ehrström ja Juhana Gabriel Linsén olivat aikansa radikaaleja. He kirjoittivat lehtiin - ruotsiksi tietysti - ja vaativat hurjia asioita, kuten suomen kielen kohottamista kansalliskieleksi ja sen opetuksen aloittamista. Arwidsson erotettiin yliopistosta vapaamielisten ajatustensa vuoksi, häntä pidettiin uhkana yhteiskuntarauhalle.
  Romantiikan aikakautena myös muissa Euroopan maissa nousi oman kielen ja historian arvostus.

SEURAAVAKSI ASIAN nostivat esille ylioppilaat. He jättivät tsaari Aleksanteri I:lle adressin Turun yliopiston avajaisissa 1821. Sen oli allekirjoittanut yli 200 ylioppilasta, kaksi kolmasosaa opiskelijoista. Adressissa tuotiin esiin suomen kielen halveksittu ja nurja asema ja pyydettiin tilanteen korjaamista. Ylioppilaat ehdottivat suomen kielen lehtorin virkaa yliopistoon. Kirjelmässä sanottiin, että on nurinkurista, että sivistyneenä itseään pitävän täytyy puhua suomea huonosti.
  Opiskelijat olisivat halunneet oppia suomea, jotta olisivat voineet käyttää sitä virassaan. Siihen aikaan opinnoista seurasi virka, pappina tai virkamiehenä. Kansan enemmistö ei ymmärtänyt ruotsiksi kirjoitettuja asiakirjoja.
  Yliopiston päättävä elin ei suostunut nuorison höpsötyksiin. Asiaa vastusti muun muassa kaunopuheisuuden professori J. Fr. Wallenius. Hänen mielestään suomea oppi kyllä yliopiston ulkopuolellakin. Hän kummasteli virkamiehiä, jotka kokivat velvollisuudekseen perehtyä suomeen. Lisäksi hän vetosi siihen, että nuoriso on tunnetusti ailahteleva kannanotoissaan.
  Rehtori Pipping otti asian esiin kolmisen vuotta myöhemmin, ja vasta vuonna 1828 saatiin suomen kielen lehtoraatti yliopistoon. Matka suomen opetukseen kouluissa - ja suomen hyväksymiseen käyttökieleksi ruotsin kanssa - oli vielä pitkä ja kivikkoinen.

SUOMEN PUOLESTAPUHUJIA ei juuri vuosisadan alussa kuunneltu. Johan Stråhlman oli esitaistelija, joka kirjoitti saksankielisen suomen kieliopin vuonna 1816. Hän ehdotti koulukomissiolle "eikö ollut oppilaitoksille haitallista, että ahkerasti syvennyttäessä vieraisiin kieliin kokonaan laiminlyötiin äidinkieli, joka kaikissa suhteissa on niin tarpeellinen, ja eikö kouluissa sen vuoksi myös suomen kielessä pitäisi antaa opetusta." Koulukomissio ei ajatukselle lämmennyt.
  Erik Gabriel Melartin oli edelläkävijä monella tapaa. Hän yritti Turun arkkipiispana 1833 saada suomen kieltä oppiaineeksi kouluihin ja ehdotti suomenkielisten oppikirjojen laatimista. Niiden avulla suomesta tulisi myös opetuskieli.
  Melartin oli suunnitellut suomen kielen "julistamista viralliseksi kieleksi ja määrätyn ajan kuluttua yksinomaisesti käytettäväksi virastoissa, tuomioistuimissa ja opistoissa kaikkialla". Jos hän nousisi haudastaan ja tutustuisi nyky-Suomeen, hän saattaisi hämmästyä.

TÄSSÄ KOHTAA astuu kuvaan keisari Nikolai I ja suurvaltapeli. Nikolai I oli epäluuloista tyyppiä. Hän kielsi filosofian opiskelun yliopistoissa, sillä hän pelkäsi siellä kyteviä vallankumouksen siemeniä. Myös kirjallisuus pelotti häntä, joten sitä sensuroitiin. Mutta hän teki kauaskantoisen teon: hyväksyi suomen kielen oppiaineeksi 1841.
  Suomea alettiin opettaa aluksi vain Haminan ja Viipurin poikakouluissa. Muu Suomi sai odottaa kaksi vuotta senaatin viivyttelyn vuoksi. Se hyväksyi uuden Gymnaasi- ja koulujärjestyksen marraskuussa 1843. Voimaan se astui seuraavan lukukauden alusta eli 24.8.1844.
  Suomen kieltä tuli vaatimattomasti kaksi tuntia yläalkeiskoulun viimeiselle luokalle ja lukioon. Samalla venäjän tunteja lisättiin ja ruotsi pudotettiin kokonaan pois.
  Nikolailla oli oma lehmä ojassa. Suunnitelmana oli venäläistää entinen Ruotsin alamaa Suomi viidessä vuodessa. Samalla hän kuitenkin tuli avanneeksi oven suomen kielelle.

Kiitti Turun romantikot Arwidsson, Ehrström ja Linsén! Kiitti Stråhlman! Kiitti Turun arkkipiispa Melartin! Kiitti Snellman! Ja pahnanpohjimmaisena: kiitti, Nikolai I!

ALUKSI SUOMEA opiskeltiin kuin vierasta kieltä. Tunnit käytettiin Kalevalan kääntämiseen ruotsiksi ja kieliopin opiskeluun. Oli vain ruotsinkielisiä ja yksi saksankielinen suomen kielioppi. Vuonna 1856 suomen kieli määrättiin vihdoin myös opetuskieleksi.
  J.V.Snellman sai tsaarin, Aleksanteri II:n, allekirjoittamaan 1863 kieliasetuksen, jonka mukaan suomi tehtäisiin yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa 20 vuoden aikana. Ruotsinkielinen virkamiehistö jarrutti vastaan, joten asetus tuli täyteen voimaan vasta 1902.
  Huomattava suomen kielen vastustaja oli kouluhallituksen ylijohtaja Kasimir von Kothen. Hän vastusti erityisesti suomenkielisten oppikoulujen perustamista ja kaikenlaista epäilyttävää fennomaniaa. Hän joutui eroamaan 1873, ja sen jälkeen perustettiin suomenkielisiä valtion oppikouluja.

1880-LUKU OLI suomalaisuuden nousuaikaa. Suomen kieli pääsi ruotsin rinnalle oikeus- ja virkakielenä. 1800-luvun loppupuolella sivistyneistö vaihtoi paitsi sukunimeään myös kotikieltään suomeksi.
  Muualla Euroopassa äidinkielen merkitys tajuttiin jo 1800-luvun alussa. Suomessa kehitys oli hitaampaa.
  Suomessa oli monta kieltä taistelemassa etusijasta. Oli papeille välttämätön latina, oppikouluun menijöille välttämätön ruotsi ja uudelle sukupolvelle tarpeellinen venäjä. Suomen kieli jäi väliinputoajaksi.
  Se oli kuitenkin maan enemmistön äidinkieli, ja suomenkieliset lapset ja nuoret joutuivat vaikeuksiin, kun he menivät ummikkoina ruotsinkieliseen kouluun. Muun muassa eräälläkin Elias Lönnrotilla oli vaikeuksia päästä Turun katedraalikouluun 1816, koska kysymyksiin joutui vastaamaan ruotsiksi. Suomenkieliset lapset eivät hyötyneet ala-alkeiskoulussa opetuksesta, koska se tapahtui kielellä, jota he eivät osanneet.
  Mitä jos Nikolai ei olisi avannut tuota ovea? Minkälaista suomea meillä nyt puhuttaisiin? Miltä nykyajan koululaisesta tuntuisi, jos äidinkielen puhumisesta rangaistaisiin? Jos kaikki opetus olisi jollain muulla kielellä? Jos suomeksi ei olisi juuri kirjoja?

HANNA TOIVONEN

Lähteet: emerita professori Katri Karasman haastattelu.
Katri Karasma: Äidinkielen opetuksen historia, 2014.