Vilkkaassa kielikeskustelussa kaikki asialliset perustelut pakkoruotsin puolesta on kumottu. Niin kauan kuin näkökulma pidetään kategorisena, ja todistellaan, että jokaisen suomalaisen on osattava ruotsia, ollaan toivottomassa umpikujassa.
Ihmisten yksilöllisyyden tunnustaen ruotsin kielen opiskelun puolesta voidaan kyllä esittää hyviä perusteluja, koska monen kansalaisen elämässä ruotsin kielestä varmasti on ollut hyötyä. Kuitenkaan se, että jonkun elämässä ruotsi on ollut tarpeellista, ei tarkoita sitä, että kaikki elävät saman elämän.
Miksi pakkoruotsi on Suomen nykyjohdolle pyhempää kuin edes uskonto tai asevelvollisuus, jotka jo kauan sitten on siirretty yksilönvapauden piiriin? Järkisyiden puuttuessa on etsittävä tunnepitoisia selityksiä. Pakkoruotsin kannattajilla on unelma kaksikielisestä Suomen kansasta. Unelmaan yhdistyy suuria toiveita ja lämpimiä tunteita, joita unelmaa jakamattoman ihmisen on vaikea käsittää.
Kaksikielisyyden unelma ei suomalaisessa arkitodellisuudessa ole ollut totta kuin muutamilla paikkakunnilla. Edes opetuksen eri tasoilla vaadittu pakkoruotsi ei ole tehnyt maastamme kaksikielistä. Tämä johtuu siitä, että suurin osa kansasta ei jaa kaksikielisyyden unelmaa, vaan heidät on pakotettu toteuttamaan sitä vastentahtoisesti.
Aina kun kaksikielisyyden unelman takaa paljastuu yksikielinen todellisuus, on reaktio sama. Tarvitaan enemmän opetusta, vielä lisää pakkoa ja vielä nuorempana. Tälläkin hetkellä ajetaan pakkoruotsin aloittamista kouluissa aikaisemmin. Ilmeisesti koska lapset eivät vielä osaisi suhtautua aineeseen kriittisesti.
Tämä asenne kääntyy todellisuudessa kaksikielisyyden unelmaa vastaan; pakko herättää ärtymystä, kielteisyyttä ja kaksikielisyyden karsastamista. Vain maamme ruotsinkieliset ovat yleisesti ottaen kaksikielisiä, suomenkieliset ovat pääosin yksikielisiä. Jos kaikki olisimme kaksikielisiä, niin mitään nykymuotoista ruotsin pakko-opetustahan ei edes tarvittaisi.
Kaksikielisyyden unelman kääntöpuoli ja pakkoruotsin keskeinen tunnesyy on pelko. Maailma muuttuu kovaa vauhtia globaalimmaksi ja osa Suomen ruotsinkielisistä tuntuu huolehtivan jo koko olemassaolonsa puolesta. Muutos herättää aina ahdistusta ja pelkotiloja. Eikö mikään pysy samana tai ole pyhää, miten käy rakastamieni asioiden jos tulevaisuuden nuoriso ei välitä niistä?
Tarvitaan pelon ylittävää tulevaisuudenuskoa, jolla pelkotilat voidaan voittaa. Kun väistämättömän muutoksen aiheuttama kauhu lakkaa ohjaamasta ruotsinkielisiä etujärjestöjä, niissä oivalletaan, etteivät pakkolait ja mielikuvitukseen perustunut kaksikielisyys koskaan olleet ruotsinkielisyyden todellinen turva Suomessa.
Ruotsinkielisen elämäntavan turva ovat ruotsinkieliset itse, heidän omaperäiset kulttuuritekonsa ja yhteiskunnallinen rakennustyönsä. Kaikki se ponnistelu tieteissä, taloudessa ja taiteissa, jonka ruotsinkieliset ovat tehneet, vaatimatta keneltäkään mitään. Se on ollut kaksikielisyyden todellista rikkautta.
Tällä hetkellä kaksikielisyyden painotus on päinvastainen; se on muilta vaatimista, muiden velvoittamista ja omiin unelmiin ja identiteettiin pakottamista. Ei ihme, jos tällainen kielteinen kaksikielisyys innostaa yhä harvempia.
Jos kyettäisiin voittamaan se pelkotila, että koko ruotsinkielisyys häviää, niin kaksikielisyys muuttuisi sävyltään toiseksi. Tämä olisi kaikkien etu, mutta kaikkein eniten kaksikielisyyttä vaalivien. Pakkolainsäädännön kadottua oivallettaisiin hyvin nopeasti, ettei mitään hyvää ja arvokasta kadonnut ja, että kaikki kaksikielisyyden myönteiset puolet jatkuisivat kuten ennenkin, tai kehittyisivät myönteisessä ilmapiirissä entisestään.
Vain pelon voittaminen erottaa meidät pakkoruotsin lakkautuksesta ja uudenlaisesta, iloon pohjaavasta kaksikielisyydestä.
