Kielipolitiikka.net

Tervetuloa tekemään kanssamme
uutta kielipolitiikkaa ja
luomaan keskustelua!

web-sivut



Vahingollisia ruotsalaisia.

Historia toistaa usein itseään; samojen syitten seuraukset ovat usein samat tai ainakin samankaltaiset. Näin on vallankin laita tapauksissa, joissa kansallisilla intohimoilla on ratkaiseva osuus. Tämä on syytä hyvissä ajoin palauttaa ruotsinkielisten poliitikkojemme mieleen, kun he nyt ovat uusimassa itsenäisyytemme aamuhämärässä kolme vuosikymmentä sitten tekemiään virheitä.

Ruotsinkielistemme pyrkimykset kohdistuivat tuolloin kahdelle taholle: toisaalla olivat ahvenanmaalaiset, jotka halusivat kokonaan eroon vastaikään itsenäistyneestä ja kansalaissodan haavoittamasta maasta; toisaalla muut ruotsinkielisemme, jotka eivät niinkään suopein silmin katselleet Ahvenanmaan separatistien hankkeita, koska heidän eroamisensa olisi heikentänyt ruotsalaisuuden kokonaisvaikutusta Suomessa.

Ahvenanmaalaisten yritys epäonnistui, mutta pitkällinen kiista heitti synkän varjonsa "emämaan" ja "saariston" välille. Suomessa on totuttu kunnioittamaan tehtyjä sopimuksia, ja siksi Ahvenanmaa kaikkine valtakunnallista itsetuntoa loukkaavine erioikeuksineen sai elää rauhassa omaa elämäänsä. Tosin jotkut pilkkakirveet lisäsivät hyvään marssilauluumme "Oolannin sotaan" mojovan "vastalauseen": "Jos Sundblom ois Oolannin keisari. niin silakat ois Oolannin soltaattii ja ne uisivat ympäri fästninkii." Siihenpä sitten pysähdyttiinkin. Mutta ei myöskään päässyt syntymään mitään välitöntä, sydämellistä suhdetta muun Suomen ja Ahvenanmaan välille. Sundblom halusi pysyttää "valtakuntansa" eristettynä, eikä täältä käsin haluttu ystävyyttä tyrkyttää. Maksettiin vain ja maksetaan edelleen kovilla verorahoilla tarpeelliset kymmenien miljoonien vuotuiset lisät Ahvenanmaan menoihin.

Hiukan toinen oli kehitys suomen- ja ruotsinkielisten suhteissa muussa Suomessa. Hankauskohdat olivat melkeinpä lukemattomat, ja kansallisilla intohimoilla oli väljät liikkuma-alat. Monien itsenäisyydestä juopuneiden suomalaisten mielestä ruotsin kielellä ja sitä puhuvilla oli vallan liian mahtava asema, liian paljon sananvaltaa yhteiskunnan ja valtion asioissa sekä talouselämässä. Ja viileästikin arvioiden kehitys todella tapahtui liian hitaasti, kuten muutokset yleensäkin meillä. Mutta jos tarkastelee kielitaistelun vaiheita kahden vuosikymmenen ajalta, toteaa helposti, että tuo kehityksen hitaus tosin huomattiin ja tempoiltiin sen jouduttamiseksi ja oltiin valmiit sitkeästi työskentelemään suomalaisten määräysvallan saavuttamiseksi. Mutta se ei johtanut avoimeen ristiriitaan. Taistelu puhkesi ilmiliekkiin vain silloin, kun suomalaista kansallistuntoa loukattiin. Kun joku Rolf Lagerborg antoi isänmaataan väheksyviä lausuntoja ja sanoi edustavansa kantaa, ettei Suomella ollut varaa olla itsenäinen, tai kun joku maisteri Hertzberg riisti kadulla joltakin "suomalaisuusmerkin", oltiin kaikkeen erikoisen tavoitteluun alttiin nuorison taholla valmiit mielenosoituksiin ja jyrkkiin vaatimuksiin. Tai kun vuoden 1918 lopulla Vaasassa pidetystä ruotsalaisen maalaisväestön kokouksesta lähetetään prof. Georg v. Wendt Skandinavian maihin pyytämään niitten hallituksia tukemaan Suomen ruotsinkielistä väestöä muka yhä yltyvää suomalaista sortoa vastaan, herättää se murheellisia ajatuksia ja suomalaisten keskuudessa epäilyksiä, kuinkahan maamme on selviytyvä valtakunnallisen ajattelutavan ollessa näin heikkoa. Epäluulojen ja vastaisten kielitaistelujen siemenet kylvettiin tuolloin.

Mutta meillä oli kuitenkin monessa suhteessa hyvä "onni" itsenäisyytemme alkuaikoina. Kansainvälinen tilanne oli sellainen, ettei pahinkaan mustamaalaus eivätkä ilmiannot eri piireihin kohdistuneesta "sorrosta" saavuttaneet naapureissa vastakaikua. Tosiasioille ei mahdettu mitään: Suomessa oli vapaat olot ja kielilainsäädäntö, joka otti vähemmistön edut huomioon paremmin kuin missään muualla. Mutta ruotsinkielistemme taholla suomalaisten liikehtiminen tulkittiin taisteluksi ruotsin kieltä vastaan, vaikka siinä olikin pohjasävynä huoli suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta. Tuollainen tulkinta oli ruotsinmielisille poliitikoille edullinen erikoisesti Ruotsin ja muun Skandinavian vuoksi. Mutta juuri tuo alituinen vetoaminen ulkomaiden yleiseen mielipiteeseen oli tikkuna suomalaisten silmässä. Olisi toivottu, että kinastelut olisivat jääneet keskeisiksemme ja koetettu mahdollisuuksiamme rauhallisesti punniten päästä sovinnolliseen ratkaisuun.

Käydyt sodat osoittivat kielirajan molemmin puolin asioitten todellisen arvojärjestyksen. Kun kaikkien kohtalo oli vaakalaudalla, nähtiin oltavan samassa purressa. Sen nimi on Suomi-Finland. Vanhat riidat olivat pois pyyhkäistyt, ja ainakin suomenkielisten taholla oltiin hyvin pitkälle myöntyväisiä. Sama oli laita ruotsinkielisten rintamamiesten. Ennakkoluulot olivat silläkin taholla hävinneet. Toiveet kieliriidan siirtämisestä historiaan olivat sodan päättyessä hyvät.

Mutta juuri mainittujen sovinnollisten piirien ulkopuolelle jäi eräs henkilöryhmä, jonka esillä olo oli riippuvainen kieliriidan jatkumisesta. Nämä olivat ruotsalaisen kansanpuolueen ammattipoliitikkoja. He näkivät suomen kansainvälisen aseman luhistumisessa suuren tilaisuutensa. Sitä oli käytettävä hyväksi ja hankittava etuja ruotsinkielisille sivistyksellisellä alalla, kunnallisessa ja valtiollisessa elämässä. Suomalaisten myöntyväisyys ei perustunut yksin ulko- eikä sisäpoliittisiin laskelmiin, vaikka ne olivatkin pitkälle vaikuttavia. Siinä oli paljon juuri äsken mainittua, sodissa kasvanutta yhteishenkeä, valtakunnallista ajattelutapaa. Haluttiin tehdä vähemmistön hyväksi enemmän kuin voitiin suomenkielisille edes vaatia, jotta sen viihtyisyydessä ei olisi valittamista. Mutta ruotsinkieliset eivät tyytyneet vain vaatimaan etuja itselleen.

He kieltäytyivät monista velvoituksista, joihin sodan johdosta olimme joutuneet. Erikoisen väkevästi he nousivat vastustamaan karjalaisen siirtoväen asuttamista "ruotsalaiselle maalle". Kun tässä uudenlaisessa "kielitaistelussa" on käytetty demagogian kaikkia keinoja jättämättä syrjään vetoamista ulkomaihinkaan, on syntynyt melkoista jännitystä kieliryhmien kesken. Sota oli yhteinen. Tappio oli yhteinen. Sodan seurausten painokin täytyi yhteisesti kantaa. Nämä yksinkertaiset tosiasiat puhuvat selkeätä kieltään: niitten mukaan suomalaisilla on oikeus odottaa, etteivät ruotsinkielisetkään kiellä velvollisuuksiansa.

Jos he jatkuvasti pelaavat, kuten näyttää, he voivat ehkä saavuttaa voiton. Mutta se tulee olemaan tilapäinen. Voimat, joita nyt pidetään kurissa, pääsevät joskus taas vaikuttamaan. Poliittinen viisaus kehoittaisi ottamaan varteen vastaisuuden ja näkemään, että ruotsinkielisten vahvin tuki tulevaisuudessa on sotien aikana syntyneessä yhteishengessä ja yhä vahvistuvassa valtakunnallisessa ajattelussa. älköön nyt kylvettäkö vastaisten kielitaistelujen siemeniä. Jos näin tapahtuu, on syy kokonaan muutamien lyhytnäköisten ruotsinkielisten poliitikkojen, jotka eivät ymmärrä mitään historian opetuksista. Heidän ei ole annettava johtaa maata onnettomuuksiin.

Veljenpoika

Paluu fakta/yleistä


Anna vinkki meille hyvästä ja alaan liittyvästä tapauksesta!

Kirjoita meille osoitteeseen posti(at)kielipolitiikka.net tai palaute-sivun kautta